Teen talosta kukunorin, saturunoelman, kalaharilta vuoristojärvelle. Kasaan moreenin, valutan veden voiman, kuulen kutomon humon, arojen pehmeän puuvillan.
Sisään menen museokortilla. Kahveja en osta, liian kallista. Etsiydyn seinustalle, näkymäksi meren aava, torin kylmiin palaceihin ei katseeni osu, ei presidentin lättään, ympäri pyörrän maailmanpyörän on silläkin nimi. Löydän maailmani täältä, maatummasta talosta. Helsinki sen hylkäsi, kuttusielut. Siihen sammui kaupunki, kutteni sielu.
Tällaista syntyy taiteen tunnoissa ympäri pallon. Toinen heistä Japanista toinen Ranskasta. Petsatun puuseinän suojissa, ajatusten avaruudessa, meren välkkeessä, tuulen tuiveessa.
Helsinki vain kuoppaa kaivaa, valaa betonin, onttoa onteloa, murenee. Ei ole tämän kaupunkini, tuprusi hiili, ylenmieli ylenöi, kaatuu kukkenheim, maatuu lento.
Onko rakennus synkän sävyinen? Onko estetiikka vieraan maan? - Mutta hei, mehän juuri luimme japanin hengestä. Hengestä stuo rakennus on kuviteltu.... Suomi on sisäsiittola, sodanjälkeistä pystykorvaa kaiken. Jos tuohon pystynne solaatte, en astu kynnyksenne yli. Museonne pitäkää.
Rakennus on erilainen, kiehtova, sisään kutsuva. Istuin vierellänne kun sanomain torilla kukunoria esittelitte. Nuori tyttö kuin lukiolainen, poika ranskemmalta maalta, japanin henki ja ranskan henki. Leuhkoja ette olleet, kansamme omaisia, meidän malli. Ulkoseinien väri on kopsattu suomalaisesta kesämökistä, hiileen vivahtava seinä kuin savusaunan laude ja takamus. Vanhetessaan seinä muuttuisi hopeansävyiseksi. Hieno oivallus, kunnioittaa suomalaista mielenlaatua. Pitää olla helsingin alankovaltuutettu ollakseen oivallukseen yltämättä. Arvostan noiden ideointia. Rakennus on kaunis, tulee lämmin ja rauhaisa mieli. Rakennus on arvoitus, nousee pala palalta merta päin, huipulla avara lasinen tila, näköala eurooppaan, väliselle merelle, maailmalle, aasioihin. Tunkasta ulos, suomen ja tämän kaupungin.
Käytettyys. Arkkitehdit sanovat että osat ovat kansalle avoimia, voi kuljeskella suuntiin, tiloissa oleilla, läpi kulkea. Eikös hyvältä kuulosta. Sinne tekisin pesän, lehtiö, kynä ja kone. Kukkenheim ei ole raharysä turisteille, se on paikka meille.
Taidekenttä Suomessa on pysähtynyt, jauhaa rutimyllyä, ei yleisölle hengitä saatikka nousisi politiikan ylle, avaisi ja avartaisi. Tervetuloa taiteellinen mielikuvitus, kriittisyys, ulosastuvuus.
Ymmärryksen suurin kömmä Suomessa kautta aikain on tämän rakennuksen hylkääminen. - Mutta hei, voisiko kömmän ottaa uuteen käsittelyyn.
Estetiikan taju ei puutu ehdotuksesta vaan poliitikkojen mielistä. Poliitikot jauhavat, mitä ne jauhavat. Elinkeinoa. Mitä sana tarkoittaa, keinoelin. Suomi on keinoinen eliö.
Taide ei ole vasara jolla taotaan coineja. Taide on ruoska jolla coinistit ajetaan ulos temppelistä. Helsinki ei tarvitse soinisteja.
Taide on tapa avata, erin oivaltaa, nähdä totisen maailman tyhjyys, kumota tilannekuva, aukoa alistaminen. Taide kulkee politiikan edellä. Ekonomistiikalla ei ole seimeä taiteessa.
Tässä on ydin, cern ja kern. Taide on kumous, kääntö ylös, nosto ja nostetus. Taide heittää maailman.
Missä on kuvitus, mielen kuvat, leikkisä mieli, pispalan moreeni? Ei, ei löydy suomesta. Maailmalla voi. Rooman Maxxissa kerran. Yorkissa kiersin kukkenin portaat ylös ja alas, ympyrä talo kuin hakaniemessä.
Valtion taide jauhaa vossia, apurahaa, rahanapua. Mistä puhuu arkadia, eduskunnan seura. Vossia, kaksi tuntia, puolueiden johtavat taiteenalajat. Höpö höpö ja löpön löpö. Suomalainen taidebyrokratia erektoi. Vai lössähtää. Kummin. Kumminkin. Puheittensa kuuntelun sijasta keskityn filosofian kirjoitelmaan.
Mikä oli Kiasman idea. Edelläkäyntiä politiikan yli ja ohi. Ei kai sentään. Paljon vaadittu, vaikka toisaalta ei. Helppoahan se olisi. Äsken oli vuosien jakso ettei kukaan tiennyt vieläkö Kiasma on olemassa. Mona Hatoumin näyttely, valonsäde kooman jälkeen. Mutta ei, Hatoum on pakolainen, ei sanomaansa - ihmiset häkeissään - havaita saati ymmärretä saati välitetä. Kaukainen ARS-17 oli paluuta tylsyyteen, virtuaaliviisastelua.
Helsingin taidemuseo HAM värväsi Ai Weiwein näyttelyyn massoittuin kävijöitä massoittain. Mikä oli jälkijäämä? Keskisormi?
Näinköhän kukkenheimillekin kävisi, olisi käynyt? Vaara on aito. Ohimennen vilkaistaan kuin kännykkää. Mieli korkealla että kuulutaan joukkoon.
Järkyttäisikö kukkenheim Suomen seisovaa taidekenttää, kirjallisuutta? Silloin se olisi itsensä ansainnut. Kuka jaksaa lukea korhosta tai kähköstä, katsoa veitolaa tai hintikkaa? Tylsyyksien maa, autio maa. ( Eliot ), tule tänne. Paetaan rostoviin, moskovaan. ...
Miljardeja, miljardeja betonoiksi, kalasiksi satamiksi, triploiksi, metron pimiöiksi, myyrätunneloihin, meren välkkeeltä suojaan, jätkäsaaren hankaumiin, teiden kurapenkoille. Ihmiset kiusaavat toisiaan, tuijottavat, töllöttävät, kuiskailevat, virnuoivat, mielialahäiriöin, karkottuvat, soppeloihin nuutuoivat, sammuoivat. Asukkaiksi kutsutaan, asunnoiksi mainitaan. Toivo poissa, tilejänsä räknäilevät, Vanja-enon Sonja parka, professorin lähdettyä, vaimon tunnottoman, kaapanneena, tyhjäkäynti elon vailla. "Niin surkee olo. Mitä me voidaan tehdä. Kirjotetaan laskut. Mä kirjotan toisen, kirjota sä se toinen. Ruokaöljyy 5 litraa, tattarryynit, velkaa jälellä kaks ja seiskyt viis."
Tiedoksi teille: näin me täällä Helsingin seudulla elämme. Räknäilemme. Poissa akti, Aktia koron vie. Koron alta koronakaan tietä anna, heitä havu, latua. Ajatuksen virta on meiltä paennut, mihin lie, sama lie. "Nyt ne sitte lähti. Onpa hiljasta. Mulla on surullinen olo, kun ne lähti."
Kaupunkimme rakas, mäki tänne mäki sinne, kallio poissa, vuoret vajonneina.
Mistä löydän, tien, pois, mihin, jonne, janne, vuoren taa, vapaa maa. Herran taivas.