Dörte on poissa, Gropius vuoteelle vaipuu

Bauhausia johtanut, hieman ikääntynyt Gropius laahautuu kodissaan yläkertaan, istahtaa vuoteen reunalle, katse suuntautuu seinällä olevaan tauluun. Taulu on peräisin Bauhausista. Herkät muistot täyttävät mielen.

Mies vajoaa ajatuksiin, muistoihin, kaukaisuuteen. Kaipuu siihen mikä jäi tapahtumatta, suru, muistamisen arkuus ja epätietoisuus täyttää huoneen. Lohtua ei ole. Naisopiskelijan, Dörten pulppuava persoona, hauraus tulvii mieleen. Nyt Dörte on poissa, Gropius istuu yksin. Lohtua ei ole.

Weimarin Saksassa toimineen Bauhaus-koulun voi tänään mieltää monin tavoin. Yhdelle se on pikkujuttu, jonka voi jo unohtaa. Toiselle se on lännen rationalismin fyysinen alkupiste, perusta. Joillekin Bauhaus on taiteellisen kuvittelun aines.

Kuulun viime mainittuun. Saksassa Bauhausista tehtiin tv-sarja. Minulle sarja kuvaa läntisen ellei itäisenkin kulttuurin hengen katoa ja ihmisyyden tuhoa. Sarja on tragedinen kertomus ja taideluomus itsessään. Sarjan loppuhetki, käsiinsä vajoava Gropius on koskettavin hetki mitä missään elokuvassa olen nähnyt.

Elokuvan alku kertoo nuorten riemukkaasta etsinnästä. Lopun ihmiskuva on lohduton, koskettava. Se ei ole kuva niinkään Bauhausin johtajasta, vaan koko vuosisadasta, henkisten tuntojen ja herkkyyden kadosta. Kuva symboloi yhtä lailla koko läntistä maailmaa, Suomea, vanhempiamme, meitä, minua.

Ihmiskunnan historia parin vuosisadan ajalta ei pelkisty materiaksi, ei edistykseksi, ei hyvinvoinniksi, ei ilmastoksi. Vuosisata pelkistyy kahteen sanaan: herkkyyden kato.

Gropiusta haastattelemaan tullut toimittaja tivaa häneltä miksi valehtelit. Toimittaja perää tunnustusta Dörten ja Gropiuksen välisestä säkenöinnistä. - Teet kuolemaa, vietkö salaisuuden hautaan, puiseva toimittaja tivaa.
Gropiukselle asia oli niin herkkä, niin arka, hauras, vaikeasti ajateltava ja itsellekään myönnettävä että hän ei kyennyt siitä puhumaan. Oli jäätävä mykäksi tai – kuten toimittaja häntä syyttää – jaariteltava taidehistoriasta. Toimittajalla ei ollut oikeutta tingata, hänen tajunsa ei riittänyt ymmärtämään miehen psyykeä (tällainen on tuttua tänäänkin).

Gropius sanoo Dörten kuolleen 1941 Lyypekissä (tarkista) infektiotautiin - näin lienee oikeasti tapahtunut.

- Haluan tulla Dessauhun opettajaksi, oli ollut Dörten viimeinen pyyntö Gropiukselle. - Katson mitä voin tehdä, Gropius vastaa neljä kertaa, sanomatta muuta. Viattomilta kuulostavat sanat olivat julmia. Dörten oli kuohahdellut mutta hän oli myös puoliksi juutalainen. Elettiin 1930-luvun alkua Weimarissa. Bauhaus mureni natsien pakkovaltaan.

Kukin voi kokea elokuvan tavallaan. Dörteen henkilöityi kuvitteleva mieli, etsivyys, intohimo, kuohahtelu ja usko kaiken todeksi tulemiseen. Taiteellisen etsinnän vaipuminen tyhjyyteen ja ikääntyneen Gropiuksen kaiho ovat kuvaus ihmisen henkisestä estymisestä, ihmiskulttuurin kadosta, kaipuusta siihen mikä jää tapahtumatta. Miksi näin kävi, miksi 1900-luvusta tuli tuhon vuosisata. Intohimo kuvasti tuon ajan älyllistä etsintää, tuntoja ja syvää uskoa niiden todeksi tulemiseen. Elettiin 1930-lukua.

Tunnon ja hengen kato on perustavin. Luontokato on jälkitulema. Luontokato ei hoidu teknisin laskelmin ja pakkolaein, ilman tuntoa.

Bauhaus-sarja on monitasoinen. Se kertoo ilmapiirin kiristymisestä, syntipukkien etsimisestä, mielen ja olevan erosta. Se kertoo vapauden kuohahduksista, sukupuolten vetovoimista, ihmispsyyken moneudesta ja hauraudesta, sinnikkyydestä, taistelevuudesta, lopulta myös alistumisesta väkivallan edessä.

Gropius joutui siirtämään koulun Weimarista Dessauhun. Hän joutui eroamaan, pakenemaan ensin Berliiniin, sitten USA:han. USA:ssä hän piirsi rakennuksia Harvardin yliopistolle. Bauhausin henki oli jo poissa. Kauhujen, maailmansodan ja kansanmurhien jälkeen vaimeudesta tuli rakentamisen tapa ja tyyli. Modernismiksi nimetty tyyli yhdenmukaistui kaikkialla. Läntinen henki vajosi.

Tv-sarja ei kuvasta vain tiettyä koulua tai Weimaria vaan antaumuksellisen tekemisen halun, yksilöstä kumpuavan luomisen pakottavuutta, irtiottoa. Kyse on ihmisten, kansanryhmien, sukupolvien kohtaloista. Suomessa ja muualla.

Bauhausin Dörten ja Ainon elämänkulku kuvastavat samaa: halu elää antaumuksellista elämää mikä luhistuu ulkopuolisiin pakkoihin. Dörte joutui peittämään tekemänsä kattomaalauksen tummalla maalilla. Aino laittoi ison kasvimaan, lehmille talvirehun ja kesäisen lehtihauteen, keitti ruuan kivisen pellon raivaajille, leipoi uunin täyteen leipiä, elämänsä jälkipuolla joutui istuttamaan koivuntaimia raivatuille pelloille. Antaumuksellisen elämän pääte, hiljainen tupa. Puiden taimia syömässä hirvet.

 * * *

Dessaussa oli natsihallinnon rakentama mahtipontinen palatsi. Etäältä nähtynä se toi mieleen Suomen eduskuntatalon.

Jätkäsaaren tai Kalasataman tummansynkeät talot tuovat mieleen vankilan. Ikkunoiden kaihtimet kiinni ympäri vuorokauden ja ympäri vuoden. Yksitotisuutta kuvastavat Pasilan triplat ja Kalasataman tornit. Sadoin tuhansin rakennettujen asuntojen toisteisuus, sairaalamaisuus - siinä on bauhaus-leikkisyyden, kokeilevuuden ja värileikkien perintö. Tylsyyttä, tylsyyttä, tylsyyttä. Minkkitarhaa. 

Dörte oli maalannut teatterisalin katon värien matemaattiseksi leikiksi. Hänet pakotettiin peittämään värit synkeänharmaalla. Tätä sinä et voi tehdä minulle, hän huusi johtaja Gropiukselle. Suomelle voi tehdä mitä vaan.

Helsingin yliopiston professori Mika Pantzar rinnastaa Bauhaus-perinnön, Darwinin ja suomalaisuuden edelläkävijät (kuten hän heitä kutsuu) Alvar Aallon, Minna Canthin, Runebergin, Topeliuksen, Lönnrotin. Edelläkävijät tunnistavat ajan hengen ennen muita.

- Bauhaus-aate tai Darwinin ajatukset tarvitsivat heidän kaltaisia itsetietoisia ja sivistyneitä ihmisiä päätyäkseen Suomeen. Samaa perinnettä jatkavat aikamme professorit, Pantzar jatkaa, tarkoittaen siis myös itseään. Ilman näkemyksellisiä uudistajia tieteen, oikeusvaltion ja talouden instituutiot eivät olisi nykyisen kaltaisia, Pantzar sanoo. (Tekniikka & Talous 25/2023)
Pantzarille muu väestö, siis muut kuin professorit eivät edusta Dörten kaltaisia intomielisiä maailman muokkaajia.

Heidät on ajettu Dörten kohtaloon: syrjään, ulkopuolelle. Bauhausin fyysinen perintö on yksitotista, sairaalamaista, vitivalkeaa, yhtiövaltaa, monotomiaa. Ilmastopolitiikkakin on raakaa matematiikkaa, sanovat Ohisalo ja Harjanne.

- Ei ole mitään tekemistä, on kuulluin lausahdus ulkopuolisten piirissä. Kukaan ei minua tarvitse. Elämme minkkien lailla, häkeissä. Nuoret kaduilla, ruotsin tauti, turun tauti, suomen tauti. Luodit viuhuu, pommit paukkuu. Tiede esiintyy rationalismin kaavussa, sysää tyhmät etäälle, kapeuttaa elämän. Tiedossa ja tieteessä olemme ulkopuolisia. Älä kysy tyhmiä.

Akatemiassa, toimikunnissa, säätiöissä, yliopistoissa, järjestöissä tutkimusaiheista ja rahojen jaosta päättävät herättäjäprofessorit, yhtenä heistä Pantzar.

Laatikoitu sellitetty elämä: rationalismi

Arkkitehtuurimuseon kirjassa Murrosten vuosikymmen on luku Rationalismin valtakausi ja murros uuteen. Vihdoinko löydän mitä viisauksien etujoukot tarkoittavat rationalismilla elämänkäytäntöjen tasolla. Filosofit Ilkka Niiniluodosta alkaen jankkaavat rationalismia ja pilkkaavvat mm. romantiikkaa. Arkkitehditkö vihdoin kertovat elämänkäytäntöjen tasolla. Kirjan vastaus järkyttää:

"Moderni rationalismi oli 1960-luvulla vaikuttanut vahvasti eri tieteenaloihin ja muodostunut vallitsevaksi suunnaksi etenkin yhteiskuntatieteissä. Sosiologien usko yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen suunnitteluun siirtyi ajan hengen välityksellä myös arkkitehtuuriin.
... ajan rationalismi sai kansan suussa kutsumanimekseen "laatikkoarkkitehtuuri".
... Jos rationalismista piirttä muotokuvan, tuloksena on ruudukko. Sosiologit tekivät Erik Allardtin johdolla ...
...Ruudukko ilmensi kai yleispätevästi rationaalia kuvitelmaa maailman kesyttämisestä ja hallinnasta."

Bauhausin kahleeton henki ruudutettin, kaavattiin ja vapaat hengettäret passitettiin Lyypekkiin kuolemaan kuten Tsehovin professori nuorikkoineen Rostowiin.

Läntisen ja itäisenkin maailman murhenäytelmä tiivistyy kahteen sanaan: herkkyyden kato, vapaan etsinnän esto.

Tänään ei kaavaksi kauhota vain fyysistä maailma vaan myös ihmisen oma elo, sisus. Olkaa yksituumaisia, puhaltakaa yhteen hiileen, käskee ei vain presidentti vaan yliopiston rehtori toisensa jälkeen (Niemelä, Lindblom). Eikö hiileen puhallus olekaan synti. Sehän tuottaa hiilidioksidia.